Heini Lehtonen: Tyylitellen. Nuorten kielelliset resurssit ja kielen sosiaalinen indeksisyys monietnisessä Helsingissä. (Väitöskirjan tiivistelmä)
Tutkimuksessa tarkastellaan nuorten kieltä ja vuorovaikutusta kahdessa itähelsinkiläisessä yläkoulussa, joiden oppilaat puhuvat pariakymmentä eri ensikieltä. Analyysin kohteena on se, miten nuoret asemoivat itseään ja muita suhteessa etnisyyteen, sukupuoleen ja tyyliin. Tutkimus keskittyy erityisesti siihen, miten kielellisiä resursseja hyödynnetään sosiaalisessa asemoinnissa. Tutkimuksessa tarkastellaan myös nuorten asenteita liittyen monikielisyyteen ja suomen kielen osaamiseen.
Tutkimusongelmat muotoillaan seuraavasti: 1) Miten kielenpiirre kerää sosiaalista indeksisyyttä? 2) Miten (kielellinen) tyyli rekisteriytyy? 3) Miten kielestä tulee ”omaa”; miten kielen omistajuutta ja vierautta ilmaistaan vuorovaikutuksessa? Kielen sosiaalisella indeksisyydellä tarkoitetaan sitä, että kielenpiirteellä voi vuorovaikutuksessa herättää kuviteltavissa oleviin sosiaalisiin ryhmiin tai ilmiöihin liittyviä assosiaatioita. Sosiaalinen indeksisyys syntyy sosiohistoriallisissa rekisteriytymisprosesseissa, kun kielenpiirteitä käytetään ja kommentoidaan aina uusissa vuorovaikutustilanteissa. Tutkimuksen tavoitteena on osallistua globalisaation sosiolingvistiikassa meneillään oleviin keskusteluihin monikielisyyden olemuksesta. Laajemmin tutkimus liittyy maahanmuuttoon ja myös toisen kielen omaksumiseen, joita tarkastellaan sosiolingvistisestä näkökulmasta.
Tutkimus edustaa vuorovaikutussosiolingvistiikkaa ja lingvististä etnografiaa, ja siinä hyödynnetään sosiaalisen indeksisyyden teorioita. Aineisto koostuu 1) kenttämuistiinpanoista ja -päiväkirjasta, 2) 37 nuoren yksilö-, pari- tai ryhmähaastatteluista, 3) koulupäivän spontaanien vuorovaikutustilanteiden ääni- ja videotallenteista sekä 4) retrospektiivisistä haastatteluista.
Analyysi osoittaa, että nuoret orientoituvat ”suomalaisten” ja ”ulkomaalaisten” kategorioihin, mutta näiden kategorisointien merkitys rakentuu koulujen toimintayhteisöjen paikallisissa tyylillisissä käytänteissä eikä välttämättä vastaa sitä, miten ”suomalaisista” ja ”ulkomaalaisista” puhutaan julkisessa diskurssissa. Etnisyys, sukupuoli ja rekisteriytyneet tyylit (kuten hip hop) kietoutuvat toisiinsa niin, että samaistuminen johonkin paikalliseen tyyliin saattaa suoda yhtä vahvan tai vahvemman omistajuuden tiettyjä kielellisiä resursseja kohtaan kuin etninen tausta.
Sosiaalisina indekseinä voivat toimia kaikenlaiset kielenpiirteet (foneettiset, prosodiset, morfofonologiset, syntaktiset, leksikaaliset). Rekisteriytymistä nopeuttaa ja vahvistaa, jos piirre esiintyy puheessa taajaan, erottuu jotenkin muista kielellisistä resursseista ja jos sillä on erityinen merkitys siinä, millaiseksi vuorovaikutuksen osallistujien suhde rakentuu. Tutkimuksessa tarkastellaankin esimerkiksi sellaisia leksikaalisia resursseja kuin wallahi ’vannon Jumalan nimeen’, mä vannon, mä lupaan, waryaa ’hei sinä’, veli sekä tiettyjä persoonapronominien muotoja.
Paikallisissa sosiaalisissa käytänteissä sekä näitä käytänteitä koskevissa metapragmaattisissa kommenteissa kielelliset resurssit assosioituvat stereotyyppisiin metatason käsityksiin ns. sosiaalisiin persoonista ja heidän ominaisuuksistaan. Tällainen sosiaalinen persoona voi olla esimerkiksi mielikuva stereotyyppisestä maahanmuuttajasta. Sosiaalisia indeksejä käytetään tyylitellyissä performansseissa, joissa vuorovaikutukseen tuodaan ”toisen ääni”. Tyylittelyt toimivat asennoitumisen keinona mutta myös metapragmaattisina kommentteina niissä käytetyistä kielellisistä resursseista.
Kysymyksiä siitä, kuka ”osaa” tai ”ei osaa” suomea, nuoret käsittelevät sekä eksplisiittisesti että implisiittisesti. Eräs implisiittinen asemoinnin keino ovat niin sanotut tyylitellyn ”huonon suomen” performanssit, joissa nuoret karnevalisoivat ”ei-suomalaisuuteen”, ”ulkomaalaisuuteen” ja maahanmuuttajiin liitettyjä stereotypioita.